Merkityksellisyyden siivet

Pohdiskelin eilen elämän merkityksellisyyttä. Merkityksellisyyden kokemusta. Edellyttääkö se, että voin kokea oman elämäni merkitykselliseksi minulta jotain toimenpiteitä vai riittääkö merkityksellisyyden kokemiseen se, että olen, elän ja hengitän ympäröivää maailmaa. Seuraan kevään etenemistä, pienten taimien kurottelua valoa kohti, päivän lintujen puuhia ja ihailen perhosten liihottelua. Tarvitseeko minun lunastaa paikkani täällä jotenkin muuten tai onko olemassaolollani itseäni suurempi merkitys? Tarkoitus? Voivatko minun oivallukseni tai kokemuksellinen elämän polulla kompurointini loppujen lopuksi oivalluttaa ketään, vai onko jokaisen kuitenkin läpikäytävä ne omat kolhunsa kipeimmän kautta. Mitä minulla voisi olla heidän matkalleen annettavaa? Yritin eilen saada kiinni siitä mikä olisi se tärkein viesti jonka haluaisin saada läpi. Se pieni jälki jonka haluaisin jättää maailmaan.

Intentio, jonka energian haluan juuri nyt tähän tekstiin käsieni kautta virtaavan, on seuraava;

Tavoittakoon seuraavat sanat jokaisen niiden tuomaa lohtua kaipaavan juuri oikeassa kohtaa. 

Pimeimmällä, synkimmällä, epätoivoisimmalla hetkelläsi muista tämä. Mitä kipeämmin nyt sattuu, mitä syvemmissä vesissä nyt soudat, sitä täydemmin nautit elämästäsi ja sitä kauniimpana ja avarampana näyttäytyy maailmasi, sitä syvemmin koet ihmissuhteesi, sitä enemmän osaat rakastaa itseäsi ja muita, kun tästä joskus nouset. Ja kun tästä nouset, tällekin haavalle syntyy merkitys. Kipeän kokemuksen häpeä muuntautuu rohkeudeksi ja voimaksi. Voimavaraksi joka kantaa pitkälle. Paikkoihin joista et osannut unelmoidakaan. Sydänalassasi tuntuva kasvava kouraiseva aukko, joka tuntuu imevän pimeyteensä kaiken hyvän ja kauniin, eheytyy vielä. Tuska jota yrität niin kovasti turruttaa ja piilottaa itseltäsi, on erottamaton osa sinua ja kampittaa sinut kumoon joka ikinen kerta juuri onnistumisen kynnyksellä niin kauan kuin hyväksyt sen olemassaolon. Se haluaa vain tulla nähdyksi ja kuulluksi ja saatuaan huomionsa se jättää sinut rauhaan. Lakkaat torpedoimasta mahdollisuuksiasi. Kasvat siksi ihmiseksi, joksi sinut on tarkoitettu. 

Jos olen oikein ymmärtänyt, viisaammat sanovat, että trauma syntyy tuntemattomista tunteista. Ostan tuon näkemyksen. Että tuo taistele/pakene/lamaannu reaktion alle hautautunut jumittunut tunne, kivettyy kehossa alati kasvavaksi lukkiutuneen energian möykyksi joka suorastaan huutaa huomiotasi aina vain lujempaan ääneen. Äänen vaimentaminen vaatii aina vain enemmän turruttavia toimenpiteitä, olipa ”lääkkeesi” sitten mitä tahansa yleisesti hyväksytyistä somesta, televisiosta, shoppailusta, ruoasta ja juomasta, paheksutumpiin riippuvuuksiin. Loogisella mielellä ajateltuna kipeän tunteen kohtaaminen päästäisi ihmisen vuosikymmentenkin itsensä pakoilua vähemmällä. Itseään kun ei pääse karkuun ja lukkiutuneen energian möykky tekee omissa nahoissaan viihtymisen hankalaksi luultavasti myös fyysisinä oireina. 

Mikä siis neuvoksi? Miten ottaa ensimmäinen askel kohti itsensä hyväksymistä? Oivaltaa että olet muutakin kuin mitä sinulle on tapahtunut ja vanhat selviytymiskeinosi eivät enää vastaa tarkoitustaan. Että olet arvokas, ainutlaatuinen ja rakastettava kaikkine osinesi ja haavasi on saatava hengittää voidakseen parantua. Valitettavasti en voi tarjota elämäsi taikaiskusta korjaavaa täsmälääkettä. Toivottavasti kuitenkin pienen oivalluksen tai toivon kipinän.

”Rohkeutta, kun kauan manattu onni astuu yöstäsi ja kysyy: Uskallatko?”

-Tabermann