Aitous

Näin viime yönä unen jossa aikalinja vaihtui toiseksi silmän räpäyksessä. Kurjuudesta ja kärsimyksestä ylellisyyteen. Tätä vastakkainasettelua on minulle tuotu viime aikoina paljon. Tai pikemminkin ajatusta siitä, onko täydellinen kiiltokuva elämä sellainen, joka pois sulkee aidot kohtaamiset. Mahdollistaako kärsimys ihmisen näyttäytymisen haavoittuvaisena ja aidoimmillaan. Tarvitsemmeko ahtaita aikoja, jotta osaisimme arvostaa keveyttä ja huolettomuutta. Kuinka monelta kantilta elämää tulee nähdä sitä ymmärtääkseen. Kuinka kipeää pitää käydä. Tuleeko ikinä valmista.

Onko valmista vasta silloin, kun jokaisen kohtaamasi ihmisen suhteen kykenet tuomitsematta ajattelemaan: ”Tuossa voisin yhtä hyvin olla minä." Ymmärtämään että kukin tekee valintansa siihen hetkeen johtaneiden kokemustensa perusteella. Ehkä sellaisista olosuhteista käsin joissa tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja.

Tulevatko kokemukset meille jokaiselle juuri oikea aikaisesti. Ne kipeätkin. Opettamaan nöyryyttä ja kunnioitusta elämää kohtaan. Jotta kohtaisimme kanssaihmisemme lämmöllä ja avoimin mielin. Näkisimme omankin matkamme käänteet merkityksellisinä.