Varjo

Jos sanotaan että ihmiskunnan tai pikemminkin meidän kaikkien yksilöiden tässä ihmiskunnassa tulisi katkaista langat niihin jotka eivät osaa meitä pyyteettömästi rakastaa, vaan ovat tietoisesti tai ymmärtämättömyyttään ehdollistaneet meidät uskomukseen, että meidän tulisi tehdä jotain tuon rakkauden eteen. Taivuttava heille mieleiseen muottiin ollaksemme rakkauden arvoisia.

Riittäisikö lankojen katkaisemiseksi se että sen sijaan että julistamme katkaisevamme välimme heihin, tulemme ehdollistumisestamme tietoisiksi, huomaamme sen vaikutuksen päivittäisissä toimissamme ja alamme toimia toisin. Osaamme pysähtyä ajoissa huomaamaan sen hetken, kun olemme tekemäisillämme itseämme vastaan. Herkistymme kuulemaan sen pienen suuren äänen, joka tähän asti on saanut meidät toimimaan itseämme vastaan velvollisuudentunnolla, syyllistämisellä ja sen pyyteettömän rakkauden janoamisella, jota vaille olemme aina jääneet ja tulemme aina jäämään, jos jatkamme sen etsimistä väärästä paikasta.

Heille jotka ehdollistavat rakkautensa, emme tule ikinä kelpaamaan. Mikään suorituksemme ei tule ikinä heille riittämään, mikään saavutuksemme ei tule koskaan heitä häikäisemään, heille emme koskaan tule olemaan tarpeeksi.

Pyyteetöntä rakkautta vaille jäänyt ei kykene sitä toiselle antamaan. Ei vaikka lukisi kaikki maailman elämäntapaoppaat, kävisi kurssit ja terapiat, laajentaisi tajuntaansa ja kuuntelisi gurujen viisauksia viikosta toiseen. Vaille jäämisen ketju katkeaa vasta kun joku tavoittaa oivalluksen siitä, että voi itse suoda itselleen tuon janoamansa pyyteettömän rakkauden kokemuksen. Että on mahdollista hyväksyä itsensä täysin, voi tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on ja olla kaiken rakkauden arvoinen tekemättä sen eteen mitään temppuja, taipumatta kenenkään tahtoon.

Suurinta rakkautta on oppia rakastamaan itseään.