Elämän tarkoitus?

 

Yllä oleva kuva kuvastaa hienosti sitä elämän liukuhihnaa, jolla suurin osa meistä täysin kyseenalaistamatta köröttelee menemään. Täysin kyseenalaistamatta, koska näin meidät on kapalosta alkain ehdollistettu tekemään. Moniko meistä on kyseenalaistaessaan saanut vastineen ”ei koulua, vaan elämää varten”? Oikeammin sitä varten että sinusta tuotetaan loppuun hiotun yhteiskuntakoneiston toimintansa mielekkyyttä kyseenalaistamaton tuottava osanen, joka sen enemmittä päätään asialla vaivaamatta liukuu samaa rataa edeltäjiensä lailla, koska niin on aina tehty ja tullaan aina tekemään. Eihän maailma pyöri, jos havahdutaan pohtimaan sen mielekkyyttä että keskiverto ihminen käyttää elämästään työntekoon yhtäjaksoisesti keskimäärin kymmenen vuotta yhtä soittoa.  Vai pyörisikö? 

Näiden kymmenen vuoden väliin kun ujutamme lepo ja loma-ajat, luovutamme siis parhaat elinvoimaisimmat ja loppua kohden myös ne heikkokuntoisemmatkin vuotemme nimellistä rahallista korvausta vastaan asioiden tekemiseen jotka eivät palkitse meitä millään tapaa, paitsi niiden onnekkaiden kohdalla jotka ovat sijoittuneet edes jossain määrin kiinnostavaan työhön tai niin sanottuun kutsumus ammattiinsa. Ainoa työn tuoma ilo syntyy mahdollisesta kohtalotovereiden vertaistuesta ja satunnaista hyvistä kohtaamisista työn lomassa. 

Kotiin päästyä paetaan todellisuutta turruttamalla ajatukset jollakin automaattisella metodilla kuten päihteillä, ylensyönnillä, TV:n katselulla, seksillä tai shoppailulla ja yritetään oksentaa itseään vastaan säännönmukaisesti toimimisen tuottama paha olo pois. Palkintona työputken päässä häämöttää kangastuksen lailla kuva onnellisista ja toivon mukaan terveistä, toimintakykyisistä eläkevuosista, jolloin vihdoin saa tehdä mitä halajaa, sitä mistä on elämänsä haaveillut jos vielä muisti pelaa sen verran että saa haaveestaan kiinni. 

Kun tämä universaalin rakkauden suuri käsikirjoitus on nyt tuonut meidät jokaisen kohtaan jossa tavalla tai toisella joudumme luopumaan asioista joiden varaan olemme perustaneet identiteettimme, voisimmeko hyödyntää saamamme pakollisen pysähtymisen keskinäisen kinastelun sijaan siihen että kyseenalaistaisimmekin jotain suurempaa? Kuulostelisimme kukin kohdallamme sitä mikä olisi juuri minulle hyvä tapa olla ja elää, riippumatta siitä miten ympäröivä maailma haluaa elämämme raamittaa.