Valon juhla

Tarve määritellä itsensä uudelleen. Tai pikemminkin tarve olla määrittelemättä.  Päästää irti ajatuksesta; tällainen minä olen, näissä asioissa parhaimmillani – jossain toisissa ihan onneton. Tarve pyyhkäistä pöytä tyhjäksi ja tehdä tilaa sille mikä luontaisesti nousee. Pakottamatta, pinnistelemättä, ponnistelematta. Vailla ennakkokäsityksiä tai valmista oletusta siitä että näin tämä menee. Tyhjän paperin nautinto. Valkoisen kankaan arvoitus. Mikä tahtoo tulla näkyväksi?
Aikoinaan, yli neljännesvuosisata sitten kun oltiin nuoria ja kapinallisempia, meillä oli opettaja jonka kanssa ystäväni otti usein yhteen. ”Vielä tulette nöyrtymään”, tämä sanoi. Lukuisia kertoja matkan varrella olen saanut todeta kuinka oikeassa hän olikaan. Erityisesti kuluneen vuoden aikana tuntuu kuin olisi napattu isolla kädellä niskasta kiinni ja ravisteltu viimeisetkin luulot pois. Ja kuitenkin ilman kaikkia näitä kokemuksia en olisi minä. Olisin sokea kaikelle sille hyvälle, mitä elämääni on suotu. Olen tavattoman kiitollinen siitä mihin kaikki tämä ”nöyrtyminen” on minua koulinut. Erityisesti ymmärryksestä että minulla on lupa ja suorastaan velvollisuus elää oman näköistäni elämää ja rohkeudesta siedättää läheisenikin siihen että tällainen minä nyt olen. Ja sallia myös heidän olla ja tulla hyväksytyiksi juuri sellaisina kuin ovat kaikkine kipuiluineen ja lukkoineen, tunteineen ja ajatuskuvioineen. Näiden nostamisella rakkauden parantavaan valoon on ihmeitä tekevä voima.