Vapaus olla minä
Halusin alun perin otsikoida tämän kirjoituksen ”Vitun korona”. Sisäinen kriitikko ehti kuitenkin hätiin ja muovasi otsikon helpommin pureskeltavaan muotoon. Syynä tunnelataukseen oli eilen saatu tieto kaksi vuotta odotetun häämatkan peruuntumisesta. Voisi ajatella että on kovin pinnallista itkeä tässä monimuotoisen inhimillisen kärsimyksen keskellä yhtä menetettyä häämatkaa. Pitäisi olla kiitollinen siitä ettei makaa henkitoreissaan jossain laitoksessa ja on vielä toistaiseksi pötyä pöydässä ja katto pään päällä. Olenkin, mutta vituttaa se silti. Ja pelottaa sitäkin enemmän. Pelottaa mihin ollaan menossa ja miksei kukaan huomaa?
Peilautuvatko tärkeimmät arvot sittenkin pahimpien pelkojen kautta? Kun on kahlannut läpi kuoleman ja rakkaittensa menettämisen pelon, ja on sen kanssa päässyt jotenkin sinuiksi, huomaa että pelko liikkumisen rajoitusten jatkuvuudesta ja siitä että menettäisi oikeuden päättää omaa kehoaan koskevista asioista, tuntuvat kovin ahdistavilta.
Joskus ennenkin olen pohtinut sitä ovatko vapaus ja turvallisuus jollain tapaa toisensa pois sulkevia arvoja. Poimin aikoinaan aarrekarttaani sanat ”vapaana turvassa”. Turvattomuuden tunne oli pitkän aikaa varsin hallitseva elementti elämässäni. Erityisesti nyt kun liikkumistamme poikkeustilassa rajoitetaan, huomaan että voidakseni kokea olevani turvassa, minun on saatava olla vapaa. Vapaa liikkumaan, vapaa ilmaisemaan itseäni, vapaa olemaan minä.
Itsensä ilmaisemisen vapaus on sekin suhteellinen käsite. Ainoa sitä rajoittava tekijä on toistaiseksi oma itsesensuuri. Huoli siitä mitä muut (ketkä muut?) ajattelee. Leimautuisiko valtavirrasta eriävän näkemyksen esille tuomisesta foliohattusalaliittoteoreetikkohörhöksi ja jos näin niin entäs sitten. Kuinka tällaisen etiketin alla eläminen poikkeaisi nykyisestä? Tuskin mitenkään.
Siispä tulen kaapista ulos, ja kerron nyt julkisesti että koronaa enemmän pelkään sitä että ihmiset ovat lakanneet hymyilemästä.
Silloin kun et tarvitse kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää, olet vahvimmillasi.
- Caroline Myss
Peilautuvatko tärkeimmät arvot sittenkin pahimpien pelkojen kautta? Kun on kahlannut läpi kuoleman ja rakkaittensa menettämisen pelon, ja on sen kanssa päässyt jotenkin sinuiksi, huomaa että pelko liikkumisen rajoitusten jatkuvuudesta ja siitä että menettäisi oikeuden päättää omaa kehoaan koskevista asioista, tuntuvat kovin ahdistavilta.
Joskus ennenkin olen pohtinut sitä ovatko vapaus ja turvallisuus jollain tapaa toisensa pois sulkevia arvoja. Poimin aikoinaan aarrekarttaani sanat ”vapaana turvassa”. Turvattomuuden tunne oli pitkän aikaa varsin hallitseva elementti elämässäni. Erityisesti nyt kun liikkumistamme poikkeustilassa rajoitetaan, huomaan että voidakseni kokea olevani turvassa, minun on saatava olla vapaa. Vapaa liikkumaan, vapaa ilmaisemaan itseäni, vapaa olemaan minä.
Itsensä ilmaisemisen vapaus on sekin suhteellinen käsite. Ainoa sitä rajoittava tekijä on toistaiseksi oma itsesensuuri. Huoli siitä mitä muut (ketkä muut?) ajattelee. Leimautuisiko valtavirrasta eriävän näkemyksen esille tuomisesta foliohattusalaliittoteoreetikkohörhöksi ja jos näin niin entäs sitten. Kuinka tällaisen etiketin alla eläminen poikkeaisi nykyisestä? Tuskin mitenkään.
Siispä tulen kaapista ulos, ja kerron nyt julkisesti että koronaa enemmän pelkään sitä että ihmiset ovat lakanneet hymyilemästä.
Silloin kun et tarvitse kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää, olet vahvimmillasi.
- Caroline Myss
Kommentit
Lähetä kommentti