Kelpaanko näin?
Olen tunnistanut itsessäni syvään juurtuneen hylätyksi tulemisen pelon, joka aktivoituu täydessä voimassaan vain vuorovaikutuksessa minulle mitä rakkaimman ihmisen kanssa. Siis saaden ihan vauhkoksi ja taipumaan ratkaisuihin, jotka eivät ole kenellekään hyväksi. Kuvion toinen osapuoli on tietenkin sisäisestä myllerryksestäni ja sen aiheuttamasta pitkällisestä pahoinvoinnista autuaan tietämätön. Enimmäkseen en enää hirveästi piittaa siitä mitä minusta ajatellaan. En suostuisi painimaan sisäisen ristiriidan kanssa sen suhteen toimisinko itseäni vastaan vain ollakseni jollekulle mieliksi. Voin elää ja olla rauhallisin mielin sen asian kanssa, ettei minusta pidetä. Kun ihmissuhteessa tuntee olevansa täysin turvassa, siinä voi hetkellisesti väläyttää näkyville myös ne rumimmatkin persoonallisuutensa piirteet, vailla pelkoa hylätyksi tulemisesta. On kuitenkin syytä pitää mielessä, ettei öykkäröivää pirttihirmua kukaan pitemmän päälle jaksa, vaikka tuntuukin hyvältä tulla rakastetu...
